Jännittäminen ja sen käsitteleminen

Terve taas kaikille! Pienen lomailun jälkeen ollaan taas joukkueen kanssa palattu harjoituskentille ja valmistautuminen seuraavaa Eurooppa-liigan koitosta varten on alkanut.Parin viikon päästä Tanskan pojat tulee vierailulle Töölöön ja tavoitteena on yhtä lämmin tervetuliaistoivotus kuin Torinolaisille!

Kävin eilen luennoimassa 98-99-syntyneiden poikien käsipallomaajoukkueen leirillä Solvallassa, ja päällimäinen tunne oli onnistunut! En ollut ennen luennoinut missään muualla kuin koulussa, omien luokkalaisten edessä, joten mietin kyllä monesti, että mitäköhän tästä tulee. Hyvin se onneksi tuntui menevän ja palaute valmentajilta oli positiivista. Toivottavasti ainakin pari poikaa jaksoi kuunnella höpötyksiäni. Aiheena minulla oli siis pitkälti samat asiat, mitä olen käsitellyt myös teksteissäni. En halunnut takertua yksityiskohtiin, joten asiat käytiin läpi aika hyvällä tahdilla.

Yksi asia, jota painotin luennossani oli jännittäminen. Oli sopivaa noin muutenkin käsitellä asiaa, sillä voin rehellisesti myöntää, että itseänikin jännitti hiukan ennen luentoa, vaikka olenkin aina viihtynyt esiintyessäni. Jännittäminen onkin tämän tekstin punainen lanka - mitä on jännittäminen ja voiko sille mitään? Voiko jännittämisen kääntää voimavaraksi? Voiko opetella jännittämään?

Pulssi nousee, kämmenet hikoilevat, jalkoja tärisyttää...

Tyypillisiä jännittämisen oireita, eikö vain?

Nämä ovat kehon tyypillisiä oireita, kun kokee olevansa epämieluisassa tilanteessa. Jännittämisessä on kyse stressitason noususta. Kun aivot ja keho kokevat olevansa epämieluisassa tilanteessa, lähtevät hormonit pyörimään. Aivot lähettävät signaalin, jotta elimistö vapauttaisi kehoon niin sanottuja stressihormoneja, eli adrenaliinia, nonadrenliinia sekä kortisolia. Joku voi puhua pelon tunteesta, sillä mantelitumake on myös aktiivinen tämänkaltaisissa tilanteissa.

Usein jännittäminen nähdään huonona ja haitallisena asiana. Hassua, sillä vapauttamalla kyseisiä hormoneja aivosi pyrkii valmistamaan sinua optimaaliseen tilaan - jotta olisit parhammillasi!

Miten siis voit ottaa tästä ilmiöstä parhaimman mahdollisen hyödyn irti?

Jännittäminen on luonnollista, jota pitkälti jokainen kohtaa jossain vaiheessa elämäänsä. Tilanteisiin, jossa tietää jännittävänsä, voi kuitenkin valmistautua. Jännittämisen voi kääntää voimavaraksi. Yksinkertaisimmat metodit tähän ovat ns. kuivaharjoittelu, sekä mielikuvaharjoittelu. Lisätään vielä listaan itsesuggestio, jota käsitellään enemmän toiste. 

Kuivaharjoittelulla tarkoitan yksinkertaisesti tilanteiden harjoittelemista keinotekoisesti luodussa ympäristössä. Esimerkiksi jos sinua jännittää pitää puheita tai esitelmiä, harjoittele ensin esittämällä ne ystävillesi tai perheellesi! Itselleni kynnys esiintyä perheelle ja läheisille on jostain syystä paljon suurempi, kuin tutuille tai puolituntemattomille esiintyminen! Luo tilanteita, jossa koet samat tunteet, kuin h-hetkenä. Opi tuntemaan nämä oireet ja tiedä tasan tarkkaan, mitä tapahtuu ja miltä se tuntuu. Pelkästään tilanteen ja tunteiden tiedostaminen ja sitä kautta niihin varautuminen, auttaa sinua kontrolloimaan niitä tositilanteen tullen. Myös toistot auttavat jännittämisen kanssa, sillä kun esiintymisiä, kilpailuja, otteluita ja suorituksia kertyy enemmän ja enemmän, olet kokeneempi toimimaan tilanteessa. Tositilanne on luonnollisestikin aina eri asia, mutta ei kannata aliarvioida omaa valmistautumista ja harjoittelua!

Entäs sitten mielikuvaharjoittelu? Mitä hyötyä on vain ajatella asiaa, sillä sehän vain lisää jännittämistä?

"En mä haluu ajatella sitä paljoo, mä alan vaa jännittämään enemmän."

"Älkää miettikö mitä tulee tapahtumaan, vaan menkää ja nauttikaa!"

Nämä kaksi lausetta olen kuullut monesti, ensimmäisen kavereiden tai urheilijoiden suusta, toisen taas valmentajilta pariin otteeseen.

Ymmärrän, mitä he ovat ajaneet takaa, mutta olen silti eri mieltä. Miksi haaskaisin tilaisuuden valmistautua otteluun tai kisaan henkisesti, jos se voi toimia voimavarana huonona hetkenä? Mikä järki on vain mennä ja kisata, miettimättä mahdollisia tapahtumia ottelun aikana? Miksi minun ei pitäisi ajatella, että katsomossa on nyt 40 000 ihmistä katsomassa, sen totutun 3000 sijaan? Miksi minun ei pitäisi valmistautua siihen, että teen pahan virheen? Että tuomari viheltää aivan miten sattuu? Että vastustaja ei pelaakaan niin kuin oletettiin?

Mielikuvaharjoittelun kautta voit valmistautua tunteiden vuoristorataan, jotka koet tiukimmassakin paikassa. Paineensietokyky kulkee periaatteessa käsi kädessä tämän asian kanssa. Usein puhtuaan siitä, miten maailman huiput erottavat itsensä muista taidollaan suoriutua äärimmäisen paineen alaisina. Minä uskon, että he ovat valmiina kohtaamaan nämä paineet. He tietävät nämä paineet ja odotukset, joten he käsittelevät ne etukäteen.

Olet urasi hienoimman paikan edessä. Tästä olet aina unelmoinut. Nyt haluat onnistua. Mitä sinun kannattaa odottaa? Miten valmistaudut?

Monet urheilijat käyvät läpi yksittäisiä ottelutilanteita tai suorituksia. Miten saan askelmerkit osumaan kohdalleen? Miten haastan 1v1-tilanteessa? Nämä tilanteet tapahtuvat kuitenkin myös joka päivä harjoituksissa, joten minusta niiden liiallinen kertaaminen ei enää hyödytä. Minusta keskittyminen kannattaa suunnata asioihin, jotka eivät ole totutun kaltaisia. Mikä on erilaista?

(Jos etukäteen tunnet tapahtumapaikan, hyödynnä muistikuviasi. Jos et, ota siitä selvää!)

Miten matkustat tapahtumapaikalle? Käy matka läpi mielessäsi.
Millainen pukuhuone on? Näe se.

Onko paikalla paljon äänekästä yleisöä? Näe ja kuule se.

Millainen alusta on? Tunne se.

Millainen henki kanssapelaajilla tai -kilpailijoilla on? Tiedosta se.

Millainen sää on? Koe se.

Mitä ajatuksia mielessäsi käy? Tiedä ne.

Käy läpi kaikki, mitä vain voit. Sitten, kun on h-hetken aika, ymmärrät, että olet jo ollut tässä tilanteessa. Tiedät mitä tapahtuu. Tiedät, miten reagoit. tiedät, miten toimia kun jotain menee huonosti. Olet valmis.

Hyödynnä jokainen pisara kehosi adrenaliinista. 

Ole optimitilassa.

Jännitä.

-CE

Mitä on lahjakkuus?

Moni lapsi saa kuulla jo aikaisin olevansa lahjakas ja turhan moni saa kuulla, ettei hän ole tarpeeksi lahjakas. Kärkevästi sanottuna heille siis kerrotaan jo silloin, voiko heistä tulla seuraavat Jari Litmaset tai Teemu Selänteet. Sitä ei voi kieltää, etteivätkö Kymppi ja Kasi olleet lahjakkaita - ei missään nimessä. Mutta onko heidän uransa luotu lahjakkuudella? Jos vastasit kyllä, sanotko samaa Jani Sievisestä tai Aki Riihilahdesta? Tuskin. Miksi siis lahjakkuutta painotetaan niin paljon?

Mitä on tämä lahjakkuus, josta niin usein puhutaan? Usein lahjakkuus mielletään teknis-taidollisiksi ominaisuuksiksi, eli jalkapallossa esimerkiksi pallonhallinta (esim. ensimmäinen kosketus) tai vaikkapa tanssissa rytmitaju. Etenkin joukkuelajeissa on ollut tapana ajaa eteenpäin niitä yksilöitä, joilla nämä ”lahjakkuudesta johtuvat ominaisuudet” ovat olleet selkeästi keskivertoa korkeammalla tasolla. Onko tämä perusteltua? Mitä jos lahjakkuus onkin fysiikasta johtuvaa?

Maalintekolajeissa, joissa yhden maalin arvo voi olla erittäinkin tärkeä (esim. jalkapallo, jääkiekko etc., tosin tämä pätee kyllä ihan kaikkiin lajeihin.), painotetaan usein myös nopeutta, voimaa ja jostain käsittämättömästä syystä myös isoa kokoa lahjakkuutena. Ei vaadi paljoa ymmärtämään, miksi kaksi päätä pidempi ja 20 kiloa painavampi jannu pärjää 13-vuotiaana paremmin kuin pienemmät joukkuekaverit! Joten miksi ihmeessä tämä mielletään lahjakkuutena? Kasvu vaihtelee yksilöllisesti, joten koosta johtuva dominanssi voi kadota hetkenä minä hyvänsä. Toki joku voi luoda kattavan ja hienon jääkiekkouran voimahyökkääjänä, mutta sekään ei onnistu pelkällä luonnostaan tulleella keholla. Joissain lajeissa koosta on tietysti konkreettista hyötyä, kuten koripallossa pituudesta, mutta pointtini on, että jokaisen kasvukäyrä on niin yksilöllinen, että usein on vaikea ennustaa, minkä kokoiseksi jokainen kasvaa. Ala-asteellahan minulle sanottiin, että minusta voi ehkä jopa tulla 180-senttinen! Nyt, 191-senttisenä tämä pistää hiukan hymyilyttämään. :)

Entä lajiymmärrys? Taito ymmärtää, käsittää ja lukea peliä? Onko tämä sitten sitä lahjakkuutta itsessään? Onko joku luonnonlahjakkuus sijoittumaan kentälle, lukemaan peliä ja rytmittämään sitä? Itse näkisin tämän tärkeämpänä ominaisuutena tulevaisuuden kannalta verrattuna isoon kokoon, etenkin lasten keskuudessa. Kaikki tämä on periaatteessa hahmottamista, eli aivojen toimintaa. Kuten useimmat tietävät, myös aivojen toimintaa voi kehittää ja harjoittaa, eli nämäkin asiat ovat täysin opittavissa, jotkut vain oppivat ja sisäistävät asiat nopeammin kuin toiset.

Yhteisenä tekijänä näissä kaikissa "lajhakkuuden tyypeissä" on ollut jokin, lähes poikkeuksetta, mitattavissa oleva asia, kuten nopeus, pituus, paino, käsien koko, raajojen pituus etc. Jopa viimeisessä kappaleessa esillä olleet esimerkit, kuten tilan hahmottaminen, ovat täysin mitattavissa olevia asioita, kuten psykologiset tutkimukset ovat meille osoittaneet. Geeniperimä antaa meille jo tietyt lähtöasetelmat urheilu-uraan. Esimerkiksi DDR:ssä ja Neuvostoliitossa lapset tutkittiin pieninä jo läpikotaisin, jotta tiedettäisiin, kenellä oli optimaalinen keho mitäkin lajia varten. Tämä voidaan tulkita lahjakkuutena, ja sitä se varmasti tavallaan onkin, sillä hänellä on "lahjat" huipulle heti pienestä.

Siltikään tämä ei ole sitä lahjakkuutta, mitä haen takaa. Mitä on se lahjakkuus, joka saa jokaisen Xavin kosketuksen näyttämään kauniilta, jokaisen Messin viimeistelyn niin lapsellisen helpolta ja Zlatanin saksipotkut ja kantapääkikat suorastaan yliluonnollisilta?

Itse näen lahjakkuuden taitona oppia, taitona vastaanottaa palautetta ja ohjeita sekä monena muuna lähinnä psykologisena asiana. Erik Bertrand Larssen tuo kirjassaan Paras esille Anders Ericssonin 1990-luvun alussa tekemän tutkimuksen, josta syntyi tunnettu 10 000 tunnin sääntö.

Suosittelen luettavaksi ihan kaikille!

Tiivistettynä kirjassa mainittu esimerkki: Berliinin musiikkiakatemiassa viulistit jaettiin kolmeen ryhmään tulevaisuuden mahdollisuuksien mukaan. Ensimmäisessä ryhmässä olivat taitavimmat, joilla oli mahdollisuus huippu-uraan. Toisessa ryhmässä olivat seuraavaksi taitavimmat, jotka voisivat tehdä vielä uran ammattiviulisteina ja viimeisessä ryhmässä olivat ne, jotka eivät olleet yhtä taitavia, mutta jotka voisivat silti toimia musiikinopettajina. Tutkimuksessa selvisi, ettei yhdessäkään ryhmässä ollut yhtäkään poikkeustapausta, joka olisi harjoitellut selvästi vähemmän kuin kukaan muu samassa ryhmässä. Eli yhtäkään luonnonlahjakkuutta ei joukossa ollut. Sama päti myös toisinpäin. Yhdessäkään ryhmässä ei ollut ketään, joka olisi harjoitellut tuhansia tunteja enemmän kuin muut, mutta ei ollut saavuttanut parempia tuloksia. Taitotaso oli siis periaatteessa suoraan verrattavissa harjoitusmäärään. Voisimme olettaa saman pätevän urheilussa. Onko siis taito ja halu harjoitella sitä lahjakkuutta itsessään?

Lahjakkuus harjoitella?

Kun puhun lahjakkuudesta psykologisena asiana, tarkoitan taitoa oppia uutta asiaa nopeasti. Minä näen lahjakkuuden siinä, miten taitava urheilija on hyödyntämään synnynnäiset ominaisuutensa, kuten nopeuden tai taidon hahmottamaan peliä jo lapsena. Siltikin nämä erot ovat täysin kurottavissa, periaatteessa kenen tahansa toimesta.

Olisiko siis aiheellista kysyä onko lahjakkuutta edes olemassa?

Iloisisa uutisia!

Huh, en olisi ikinä uskonut, että edellinen kirjoitukseni luettaisiin tuhansia kertoja, saatika saisi kymmeniä jakoja sekä Facebookissa että Twitterissä! Kiitos kaikille sen lukeneille sekä jakaneille, että palautetta antaneille!

Kirjoitusta jaettiin jopa sen verran, että Faneille.com-sivuston Jesse Räikkönen otti minuun yhteyttä ja kysyi mahdollisuutta julkaista kirjoitus heidän nettisivuillaan ja siellä se nyt on! Tulen jatkossakin julkaisemaan kirjoituksia heidän sivuillaan, joten pidä sivustoa silmällä. Sieltä löytyy upeaa juttua kaikista lajeista sekä erinomaisia artikkeleita ja kirjoituksia, aina matsireportaaseista vedonlyöntivihjeisiin. En kuitenkaan missään nimessä lopeta tänne julkaisemista, vaan ajatukseni oli seuraavanlainen:

Julkaisen "isot" jutut aina perjantaisin sekä tänne, että Faneille.com sivustolle, mutta julkaisen tänne useammin myös pientä pätkää kaikesta mieleentulevasta ja mahdollisesti myös omasta urasta, saa nähdä.

Vielä lisää hyviä uutisia! Saimme tosiaan viime sunnuntaina RoPs-ottelun jälkeen nostella pystiä ja mitalit kaulaan, eli olemme virallisesti SUOMENMESTAREITA! Mitali on minulle ensimmäinen aikuisten tasolla, joten tuntuuhan sen hyvältä! 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

- CE

Urheilija - tuntematon käsite Suomen nykynuorison keskuudessa?

Kuinka usein olet kuullut lauseen "Nyt mä alan panostaan kunnolla"? Oletko kuullut sen joltain urheiluystävältäsi, joka nyt vannoo laittavansa itsensä parempaan kuntoon ja tähtäävänsä huipulle? Keskusteluunne on siis hyvinkin voinut kuulua seuraavia lauseita:

"Ei vitsi ku väsytti taas aamutreeneis.. Nukuin vaa joku kuus tuntii ja meni ihan sika huonosti."

"Taas se koutsi valitti jostain iha turhasta."
"Mut nyt mä alan panostaa! Ihan oikeesti! Alan nukkuu ja syömään kunnolla ja aion olla iha tikissä parin kuukauden päästä!"
"Hei lähetkö Kaivolle tänään?"

Kyllä, viimeinen lause kuuluu ehdottomasti tuohon. Tämä on surullisen realistinen tilanne monille itseään huippu-urheilijoiksi tituleeraaville nuorille. Ajatusmaailma ei kohtaa todellisuutta. Tunnen henkilökohtaisesti kymmeniä esimerkkitapauksia. On surullista nähdä lahjakkaan nuoren heittävän mahdollisuuden menestyä huipulla pois, ilman että hän itsekään sitä todella tiedostaa. Ja nyt olemme asian ytimessä. Sitä ei tiedosteta.

Miksi aina hätkähdämme maailmantähtien nuoruusaikojen harjoitusmääriä ja -tunteja? Mietimme, miten ihmeessä he ovat pystyneet siihen, mutta samalla puhumme tähtäävämme itse sinne, missä he ovat. Jos kerran haluamme sinne, miksi me emme toimi kuten he? Miksi oletamme pääsevämme vähemmällä? Voisimme käydä ikuisuuspohdiskeluja valmennuksen tasosta, olosuhteista, huonosta urheilukulttuurista, ilmastosta ja vaikka mistä, mutta niihin puututaan myöhemmin jos ollenkaan. Nyt haluan käsitellä urheilijasta itsestään löytyviä tekijöitä, sillä ne määrittelevät, onko hänestä huipulle.

Olen itsekin saanut oppia asian kantapään kautta. Luonnostani olen todellinen laiskiainen, mutta nähtyäni, mitä joukkuelaiseni ovat tehneet päästäkseen tasolleen, olen ymmärtänyt mistä loppupeleissä on kyse. Sisäinen motivaatio ratkaisee. 

Urheilijatyyppejä on nuorissa monia, ja epäonnistumisen syitä on olemassa vähintään yhtä monta. Joten käydäänpä minilista läpi (jos mieleesi tulee joku, niin kerro kommenteissa!) :

• "Treenin kunniaksi" - Hän palkitsee hyvän treenin herkuilla esim. mäkkiruualla.
• "Myöhemmin" - Tänään ei jaksa, käyn huomenna lenkillä, vaikka tiedän etten ehdi silloinkaan.
• "Mä oon paras" - Hänen ei tarvitse harjoitella, on jo liian hyvä. Miks sä sit oot Suomessa?
• "Tänään mennää!" - Urheilijan on oltava paras ja kovin - myös radalla. Useasti.
• "Kylmä, kuuma, ähky, nälkä, jano, vessahätä, väsy, hermostunut, huono päivä, hyvä päivä jne" -  The list goes on.

Huippu-urheilijan määritelmä on vääristynyt liian monen päässä - eikä se suostu muuttumaan.
Onko nuorella, huipulle tähtäävällä, lupaavalla suomalaisella urheilijanalulla oikeasti varaa käydä joka viikonloppu ulkona juhlimassa? Onko hänellä varaa luistaa huippu-urheilijan ruokavaliosta lähes päivittäin? Onko hänellä varaa luistaa monipuolisesta harjoittelusuunnitelmasta? Ei ole. (Enkä tarkoita nyt taloudellisessa mielessä.) Mutta jostain kumman syystä, erittäin moni lajinsa eliittiinkin kuuluva nuori tekee juurikin näin. Rationaalisesti ajateltuna täysin käsittämätöntä. Realistisesti ajateltuna valitettavan ymmärrettävää. Liian moni on valmis taipumaan kompromisseihin liian usein. Liian moni kokee viikon harjoittelun oikeuttavan palkintoon. Miksi? Baari-iltaa ei saisi kutsua ansaituksi palkinnoksi. Palkinto on se minkä saa käteen voitetun kilpailun, ottelun tai mestaruuden jälkeen! Silloin harjoittelu palkitaan, ei Namussa aamuyön pikkutunneilla.

En sano, mikä on oikea tapa tehdä asioita, enkä väitä tietäväni mikä on oikea tapa, mutta olen itse kantapään kautta oppinut väärän tavan tehdä asioita. Minunkin pitää parantaa ja paljon. Mutta pieneen (itseasiassa hämmentävän suureen) päähäni ei vain suostu mahtumaan, miksi joku valittelee olematonta kehitystään urheilun saralla, viinapullo kädessään, parin promillen humalassa. "Ja huomenna on aamutreenit. Ei jaksais." Niinpä.

Mäkelänrinteen urheilulukiossa valmennusurheilijoiden kuuluu käydä kurssi nimeltä valmennusoppi. Minä pidin siitä. Se oli erittäin hyödyllinen ja auttoi minua kehittymään. Opin analysoimaan omaa harjoitteluani, asennoitumistani ja esimerkiksi elämäntyyliäni uudella tavalla. Olin, ja olen edelleen, täysin hämmentynyt, kun kuulin monien pitävän kurssia turhana, tylsänä ja hyödyttömänä.
"Mä tiiän jo nää asiat."
"Niin turhaa."
"Ihan tylsää, ei kukaan ees tee noin."

Minäkin tiesin monet asiat, mutta aloin silti miettimään, voisinko kenties jopa aloittaa niiden toteuttamisen. Koko kurssi toimi minulle eräänlaisena wake up- kokemuksena.

Mikä saisi nuoret ymmärtämään tilanteen todellisen laidan? Jos valmentajan sanat eivät riitä, eivätkä muiden kotimaisten urheilijoiden ja kanssaurheilijoiden asettamat esimerkit ja kilpailutilanteet laita nuorta tavoittelemaan kansainvälistä huippua, mikä sen sitten tekee? Voin todeta olevani erittäin kiitollinen Jani Vianderille, entiselle maalivahtivalmentajalleni, joka otti minut viikoksi harjoittelemaan silloisen Premier League-seuran, nykyisin Championshipissä pelaava, Norwich City FC:n akatemiajoukkueen kanssa. Pääsin kokemaan, millaista on kilpailu kovatasoisessa akatemiassa, jossa jokainen on kädenkosketuksen päässä unelmastaan, joka on silti niin kaukana. Akatemiapelaajien ammattimaisuus, työmoraali ja -määrä olivat selvästi kotimaisia kovempia. Mutta tosiasia, että en kokenut olevani jäljessä paikallisia maalivahteja nosti motivaatiotani rutkasti. Se herätti ajattelemaan. Jos olen päässyt tälle tasolle sillä määrällä harjoitusta, jota olen tehnyt, niin kuinka pitkälle voisinkaan päästä, jos nostaisin sen vielä korkeammalle tasolle.

Toivon sydämeni pohjalta, että muutkin pääsevät kokemaan edellä mainittujen kaltaisia, opettavia kokemuksia. Nuoren urheilijan uraa ei pilaa huono valmennus tai olosuhteet, vaan urheilija itse. Onneksi urheilijalla on myös kaikki omissa käsissä. Jos valmennus, olosuhteet ja ympäristö ei tunnu tarpeeksi kehittävältä, on aika katsoa peiliin.

Mitä voin itse tehdä paremmin päästäkseni huipulle?

- CE

Tervetuloa!

Otan nyt rohkeasti askeleen uuteen tuntemattomaan, nimittäin blogien maailmaan! Olen monien ystävien ja tuttujen kanssa viettänyt monia tunteja keskustellen asioista, joista aion kirjoittaa tänne. Mainittakoon yhtenä motivaationtekijänä myös blogikirjoitus "F*uck Finland", joka keskittyi kertomaan, miksi Suomi on urheilijalle huono paikka syntyä ja asua.

Jalkapalloilijana tunnen urheilumaailman, etenkin Suomessa, melko hyvin, vaikka lajituntemukseni onkin suhteellisen rajoittunut. Välkyimmät lukijat ovatkin varmaan osanneet päätellä, että blogin aiheena tulee olemaan urheilijan elämä, elämäntavat, -asenteet, ennakkoluulot ja ynnä muut asiat (suomalaisen) urheilijan arkipäivästä, jotka eivät ole kaikille itsestäänselvyyksiä. Pyrin myös tuomaan esille urheilijan elämän ehkä niin sanottua pimeää puolta, josta jokainen ei tiedä kaikkea.

Yritän pysyä poissa omasta henkilökohtaisesta elämästä, mutta lisäilen todennäköisesti silti aina jotain juttua myös omista reissuista yms !

Palautetta ja kehitysehdotuksia otan mielelläni vastaan!

- CE